Kun olin liikaa – en edes huomannut, että minua satutettiin
Henkinen väkivalta ei yleensä ala huutamalla.
Se alkaa pienistä asioista. Vähätellään. Saadaan toisen ajatukset tuntumaan vääriltä. Rajoitetaan ja eristetään.
Aluksi en ajatellut siitä mitään.
Hiljalleen jokin alkoi muuttua. Ystävät huolestuivat. En ollut enää minä.
Minulle tehtiin selväksi, että ajatukseni ovat vääriä.
Ja jossain vaiheessa aloin uskoa niitä.
Aloin ajatella, että ehkä olenkin liikaa.
Henkinen väkivalta ei jätä mustelmia. Mutta se jättää jäljen siihen, miten näet itsesi.
Yrität olla huomaamaton — mytty sohvan nurkassa. Pelkäät liikkua. Pelkäät hengittää, ettei huomio kiinnittyisi sinuun.
Pahinta ei ollut se, mitä minulle sanottiin. Vaan se, että aloin sanoa niitä asioita itse itselleni.
Jossain vaiheessa jokin minussa kuitenkin heräsi.
Ymmärsin, että kyse ei ollut vain yhdestä asiasta. Kärsin useammasta väkivallan muodosta.
Tämä teksti ei ole syyttelyä. Tämä on ymmärtämistä.
Ja ehkä myös sitä, että sanon tämän ääneen:
Kenenkään ei tarvitse kävellä munankuorilla koko elämäänsä.
Muista tämä: sinä olet tärkeä — vaikka sinut olisi rytätty ja poljettu maahan.
Se jättää jäljet. Mutta sinä selviät. ❤️
Lisää kommentti
Kommentit