Miksi olen liikaa kaikille
On hetkiä, jolloin tuntuu, että olen liikaa.
Olen liian äänekäs.
Liian höseltäjä.
Liian tunteikas.
Liian äkänen.
Liian sosiaalinen.
Liian impulsiivinen.
Liian laiska.
Liian ruma.
Liian lihava.
Liian sinisilmäinen.
Liian onnellinen.
Liikaa muille — ja ehkä eniten itselleni.
Miksi kelpaisin kellekään, jos en kelpaa edes itselleni?
Minulla on ADHD (vanhemmalla diagnoosilla ADD), ja se näkyy elämässäni monella tavalla. Ajatukset poukkoilevat, tunteet ovat voimakkaita ja keskittyminen on vaikeaa. Innostus räjähtää käsiin ja yhtä nopeasti lopahtaa. Välillä tuntuu, että kaikki tapahtuu samaan aikaan pääni sisällä.
Se ei ole vain levottomuutta. Se on myös sitä, että yliajattelen kaiken ympärillä tapahtuvan. Ihmisten ilmeet, äänen sävy, kehonkieli. Lisäksi imen muista ihmisistä hyvin voimakkaasti heidän energiansa — varsinkin kun se on negatiivista.
Liian kovat äänet, nopeat liikkeet ja kirkkaat valot ovat myös nykyään minulle aivan liikaa. Johtuuko se siitä, että hermostoni on ylikuormittunut, kun olen tähän ikään asti joutunut maskaamaan ollakseni kuin muut?
Ennen olin esimerkiksi kaikesta aina myöhässä — koulusta, töistä ja sovituista tapaamisista. Sekin ahdisti, joten opettelin tavan olla mieluummin tunnin etuajassa odottamassa kuin minuutinkaan myöhässä. Se on sitä minun maskaamistani.
Viime aikoina tämä tunne on korostunut.
En edes itse huomannut, miten kaikki menneisyyteni arvet vain syvenivät syksyn mittaan. Kunnes tuli taas se kuuluisa romahdus tammikuussa. Ajatus päässä sanoi: “No olen pari viikkoa taas burnoutin takia saikulla ja palaan levänneenä töihin.”
Toisin kävi.
En ole palannut sinne vieläkään.
Vielä tammikuun lopulla luulin, että tästä en tule enää selviämään ja katsoin vain kolikon yhtä puolta. Tammikuun lopussa “löysin” ihmisen, joka sai minut näkemään myös sen kolikon toisen puolen. Tämä henkilö oli päihdehoitaja.
Päätin joulukuussa, että en enää halua koskea alkoholiin, koska minulle sanottiin, että olen vitun rasittava akka kännissä. Tottakai impulsiivisena ihmisenä otin tämän haasteena ja päätin haistattaa kaikille pitkät — että siinäpähän näette, kerta olen niin vittumainen luonne.
Pian tämän jälkeen ensimmäinen parisuhteeni avioeron jälkeen kariutui. En edes itse tiedä koko totuutta miksi. Tässäkin suhteessa olin aivan liikaa.
En pitänyt koskaan juomistani sellaisena, että olisin juonut suruun tai vitutukseen. Juhlin, koska olin menevä ja minulla oli hauskaa.
Kaikki alkoikin hajota käsiin, kun päätä ei turruttanut enää alkoholi. Asiat oli käsiteltävä.
Monen sattumuksen summana olin päihdehoitajan vastaanotolla ja itkin koko tunnin ajan. Enää käynneilläni en itke.
On ollut päiviä, jolloin pelkkä arjesta selviytyminen on tuntunut raskaalta.
Ja samaan aikaan elämä ei pysähdy.
Minulla on kaksi lasta, arki ja vastuu. Lasteni vuoksi olen tehnyt kaiken, minkä olen vain pystynyt, ja suojellut heitä leijonaemon tavoin.
Kun lapset lähtivät maanantaina isälleen viikoksi, minut valtasi samantien tunne, että elämäni pysähtyy myös. Olin täysin avuton lapsi taas itsekin. Itkin lattialla sikiöasennossa ja mietin, milloin tämä tuska loppuu.
Välillä mietin: olinko muille raskas? Liikaa?
Vetäydyin täysin ja olin kaikelle maailmalle katkera — ja varsinkin itselleni. Kaupassa en tässä vaiheessa ollut käynyt pariin kuukauteen. Jo ajatus siitä, että sinne pitäisi mennä ja näyttää paniikkini, oli minulle liikaa.
Miksi olen liikaa?
Kerran minulle sanottiin, että minun pitää vain kuntouttaa itseäni. Päässäni syttyi keskisormen kuva ja mieleni teki sanoa “haista vittu”. Ihme kyllä jätin sanomatta. Sen aikainen minä oli vain vihainen ja katkera.
Löysin ystäväni — ja kiitos heille kaikille, kun pitivät minut pinnalla. Olin itse niin väsynyt, että olisin ollut valmis vain vajoamaan. En tule koskaan unohtamaan niitä ihmisiä, jotka olivat tässä vaiheessa elämässäni mukana. Ja muistan kyllä tasan tarkkaan myös ne, jotka eivät jääneet katsomaan pelkkää rauniota.
Ja sitten se KELA.
Päätin omasta halustani parantua ja sain B-lausunnon Silmu-kuntoutusta varten, joka on suunnattu masennus- ja ahdistuneisuushäiriöstä kärsiville. Hakemukseni evättiin, koska olin liian huonossa kunnossa kuntoutukseen.
Hetki myöhemmin Kelan sairaspäiväraha evättiin, koska olin työkuntoinen.
Tässä vaiheessa mietin jo, miten syvällä pitää olla pää ihmisen perseessä näillä päättäjillä, joiden mukaan näitä päätöksiä tehdään.
Ruuanjako parin viikon välein ja jatkuvat Kelan lomakkeet tekevät ihmisestä nöyrän. Ei todellakaan kaikista.
Velkaantuneena ja köyhyysrajan alapuolella eläminen on opettanut paljon viime kuukausien aikana. Sen, että raha ei tee onnelliseksi — vaan se, miten elämän ottaa vastaan.
Omaan itseeni syvemmin tutustumalla, kehon ja mielen hallinnalla, olen päässyt siihen pisteeseen, että olen jo voittaja.
Tammikuun tapahtumiem johdosta otin pari tatuointia vasempaan käteeni symboloimaan sitä, että minä selvisin — ja selviän jatkossakin, vielä vahvempana.
Mutta en enää koskaan yhdenkään ihmisen kynnysmattona.
Tämä blogi syntyi tarpeesta sanoittaa kaikkea tätä. Ei siksi, että minulla olisi vastauksia, vaan koska haluan ymmärtää.
Kirjoitan tänne niistä hetkistä, kun olen liikaa.
Ja ehkä joskus myös niistä, kun se sama “liikaa” onkin jotain muuta.
Lupaan, että kaikki tekstit eivät tule olemaan näin raskaita — mukana on myös muuta. Riippuen toki siitäkin, miten kauan jaksan ylläpitää tätä uutta “harrastustani”, joka syntyi taas päättömän aivosumun keskellä.
Oliko tässäkin jotain nyt liikaa?
Jos tämä oli liikaa sinulle, niin sitten olen. ❤️
Et ole silloin ehkä kohderyhmääni.
Lisää kommentti
Kommentit