Unohdin itseni, kun hoivasin muita
Se, että laitoin toisen tarpeet omieni edelle.
Uudestaan ja uudestaan.
Vaikka voimani olivat äärirajalla, pidin huolen, että toisella on kaikki hyvin.
Ja lopulta jäin yksin omien ajatusteni kanssa.
Ajattelin, että se on rakkautta.
Että hyvä ihminen jaksaa, ymmärtää ja antaa.
Totuin siihen, että minun kuuluu venyä.
Totuin siihen, että minun pitää kestää enemmän kuin pystyn.
Näin olen toiminut lähes koko elämäni.
Ja jossain vaiheessa en enää edes kysynyt itseltäni, mitä minä tarvitsen.
Odotin vain, että minua tarvitaan taas — vaikka minä en saanut siitä mitään.
Hoivasin muita — mutta jätin itseni yksin.
Ja se on ehkä se kipein kohta.
En siksi, että elämä olisi liikaa — vaan siksi, että minä annoin liikaa.
Ja silti se ei tuntunut riittävän.
Se herättää syyllisyyttä.
Kun et enää jaksa.
Kun alat sanoa ei.
Kun asetat rajoja.
Tuntuu, että olet itsekäs.
Mutta ehkä totuus onkin tämä:
Sinä et ole itsekäs, jos alat vihdoin huolehtia itsestäsi.
Jotkut saattavat lähteä, kun alat asettaa rajoja.
Mutta ovatko ne ihmiset sinun arvoisiasi?
En ole käytettävissä, jos se ei tunnu minusta oikealta.
Joskus haluan vain olla rauhassa.
Se ei ole helppoa.
Se tuntuu väärältä.
Mutta se on tarpeellista.
Opettelen vasta.
Opettelen kysymään itseltäni:
“Mitä minä tarvitsen?”
Ja joskus vastaus on yksinkertainen:
Rauhaa.
Tilaa.
Hengähdystä.
Välillä riittää, että hengittää.
Tämä on alku sille, että en enää unohda itseäni. 👊
Lisää kommentti
Kommentit